Tässäpä aihe, jota olen miettinyt aina välillä ja varsinkin nyt sukulaisen häiden jälkeen.
Kuten monet muutkin suomalaiset, olen kirkossa vain tavan vuoksi, enkä ole eronnut oman saamattomuuden takia. Kirkolla ja uskonnolla ei ole minun elämässä mitään suurta merkitystä, kuten ei Kristianillakaan, ellei se sitten ole huijannut minua.
Joskus kun puhutaan Kristianin kanssa tulevaisuudesta, tulee puhetta myös häistä. Jotenkin on kuulostanut, että Kristian haluaisi kovasti kirkkovihkimisen ja papin aamenet sen perinteisyyden vuoksi, itse en niinkään. Sukulaiseni vihkiseremonian jälkeen totesin Kristianille, että "Eihän me haluta tätä litaniaa kaikesa Jumalan silmien alla olemisesta sun muusta?" ja Krisian myönteli, että ei. Pian tuo kuitenkin unohtui ja taas ollaan sitä mieltä, että kirkossa naimisiin.
Tosiaan, syy sille, miksi en kirkkovihkimiselle ole lämmennyt, on sen tekopyhyys. Koen, että vaikka se kuinka perinteistä olisi, niin en tarvitse raamattua ja virsiä onnelliseen avioliittoon ja onnituneeseen päivään. Minun käsityksen mukaan Kristian ei ole oikein kirkon suosiossa "valintojensa" vuoksi, kristillisestä nimestään huolimatta, ja se kirkolle suotakoon. Ehkä voisin suostua helpommin kirkkovihkimiseen jos tilanne olisi toinen, mutta transtausta viimeistään pistää vastaan.
En väitä, ettei kirkkovihkiminen olisi jollekin muulle se oikea tapa mennä naimisiin, minulle se vain tällä hetkellä ei ole se juttu erinäisten syiden vuoksi.
Loppukommenttina ihan asiaanliittymättömästi:
Jos pääsenkin tänne lähemmäs kouluun eikä tarvitse muuttaa, Kristian lupasi että saatan saada kolmannen kissan. Eläinsuojeluyhdistykseltä aikuinen, mie haluan. ;___;
