Joskus minusta tuntuu, kuin olisin transvestiitti. Toisinsanoen kerron nyt vaihteeksi itsestäni lisää, kun ei muistu mitään Kristianiin liittyviä asioita mieleen, vaikka varmaan pitäisi. Ensi kerralla sitten.
Niin siis minä transvestiittina, mitä? No kun tänään se tuli siinä mieleen, kun kävelin kaupungilla saappaat ja pillifarkut jalassa. Tokikaan saappaat eivät olleet kovin naiselliset, mutta en mie ole koskaan saappaita pitänyt, saatika sitten pillifarkkuja. Siinä vain tuli mietittyä ohikulkevista ihmisistä, että mitähän ne ajattelevat. Katsovat varmasti oudosti, pitävät friikkinä. Tällainen kulkee kaupungilla naisten vaatteissa, takinkin alla on (minun mittapuulla) tosi naisellinen t-paita.
Ongelmahan on pään sisällä, kuten kaikki varmasti tietävätkin. Ensinnäkään kukaan ei näe sitä t-paitaa minun takin alta, eikä toisekseen minua kukaan tässä kaupungissa tunne. Kukaan ei katso, että "Tuossa menee se lukion rekkalesbo, juuri se, joka kulki aina miesten vaatteissa pojannäköisenä." Tuskin näin kotopuolessakaan, ainakaan lakkiaismekkoyllätyksen jälkeen. Minun naamasta ei paista neonvärein ja kovaäänin, että "Tässä kulkee tyttö, joka ei näytä ikinä tytöltä", vaan tässä kaupungissa voin ihan vapaasti vetää päälleni kukkamekon ilman, että kukaan kiinnittäisi siihen ihmeempää huomiota. Se tunne kuitenkin, että kaikki tuo paistaisi naamasta, on aika ahdistava ja olen vasta nyt kyennyt sen hahmottamaan, että mikä se viimekin kesänä vellonut tunne oli, kun kuljin korkokengät jalassa kylillä.
Tämän pohdinnan tuloksena ei voi muuta sanoa, kuin että minun puolesta on ihan pakko kaiken kunnioituksen kääntyä jokaiselle transihmiselle (transsukupuolinen tai transvestiitti, trans-liite siinä kuitenkin on), joka kulkee kadulla pää pystyssä ja viestii ulkomaailmalle:
"Bitch, I'm fabulous."
... Tai sitten vain sulautuu massaan.
